Teräsmummoni, sankarini!

Teräsmummoni, sankarini!

Mun suurin sankari ja esikuva on mun oma mummo!

Hän syntyi 1923 perheeseen johon kuului vanhemmat ja isoveli. He elivät sen ajan tyypillistä maalaiselämää. Pulaa oli vain rahasta. Työtä ja rakkautta riitti. Mummoni kertoi että lapsuuden kodissaan hän oppi kaiken sen mitä hän elämässään tarvitsi tietää. Vanhemmat opettivat työnteon ja levon tärkeyden. Ja sen että jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja arvokas. Ja että heikoimmista pitää huolehtia.

Talvisodassa mummoni menetti isoveljensä ja sai tilalle suuren surun. Tämä suru toi kuitenkin mukanaan elämän suurimman rakkauden. Kaatuneen isoveljen paras ystävä suri yhtä kovasti ja yhdessä surressaan he huomasivat että surun rinnalle oli kasvanut rakkaus. Jatkosodan syttyessä nuoret olivat jo kihloissa ja pian naimisissa.

Elämä näytti valoisaa puoltaan sodan päättyessä. Rintamalta palasi aviomies ilman fyysisiä vammoja. He odottivat ensimmäistä lastaan. Nuoripari viljeli mummon kotitilaa. Työtä ja rakkautta riitti. Esikoispoika sai nimekseen kaatuneen isoveljen nimen. Lapsia syntyi lisää.
Perheen kasvaessa ukin ongelmat kasvoivat. Sodassa vaurioitunut sielu etsi lääkettä. Nukkuminen ilman painajaisia onnistui vain sammuneena. Yön pimeys alkoi viedä ukkia enemmän. Painajaiset alkoivat vaivata päivisinkin. Ukki alkoholisoitui.
Monta kertaa mummo löysi lapset tuvasta itkevinä. Ukin jano oli ajanut kaiken edelle. Nälkäiset, pelokkaat lapset eivät olleet esteenä kun ukin piti päästä juomaan. Pian tilanne oli se että mummo hoiti kaiken; lapset, tilan ja sammuneen miehen. Hän jaksoi nousta ylös valvottujen ja väkivaltaisten öiden jälkeen. Joka aamu hän kiitti uudesta päivästä. Kysyin mummulta että kiittikö hän silloinkin, vaikeimpina aikoina, jokaisesta päivästä? Ja kyllä hän kiitti. Mummo uskoi, ja opetti minullekin, että ei ole ole niin suurta surua etteikö siinä olisi jotain hyvää. Jokaisessa päivässä on joku hetki josta voi olla kiitollinen.
Monta yötä, viikkoa, kuukautta ja vuotta mummi toivoi parempaa. Mietti yksin ja kyseli neuvoja. Ja vasten muiden neuvoja, omaa sydäntään kuunnellen hän teki suuren ratkaisun joka oli tuohon aikaan erittäin harvinainen: hän haki avioeroa.

Muutama kymmenen vuotta myöhemmin omaa eroani pohtiessani kysyin mummoltani kuinka hän uskalsi tehdä noin suuren ratkaisun. Mummo vastasi ” Kun ihmisellä ei ole muita vaihtoehtoja, se tekee sen mikä on pakko tehä. Ja kun sen pahimman asian on tehny ja siitä yli päässy niin semmonen ihminen uskaltaa mitä vaan”
Ja mummo uskalsi. Hän hoiti tilan ja metsätyöt, ne vanhan ajan miesten työt. Hän kulki pää pystyssä kylällä ja meni käymään naapureissa niinkuin ennenkin. Hän haki sosiaalitoimistosta apua poikansa lukio-opintoihin. Hän olisi voinut helposti katkeroitua, mutta hän päätti tietoisesti toisin. Hän päätti huomata hyvän. Hän oli se joka ensimmäisenä huomasi sukuun syntyneen vammaisen vauvan kauniin hymyn.
Hän oli minulle mummo joka opetti minut ajamaan pyörällä ja hiihtämään. Mummo opetti minulle elämästä enemmän kuin kukaan muu. Niitä villasukkia hän ei opettanut tekemään, vaikka se kai kuuluisi mummon velvollisuuksiin. Ja hyvä kun ei opettanut, tärkeämpi oppi oli se että naisen roolin ei tarvitse olla ennalta kirjoitettu. Lämpöisiä sukkia saa kaupastakin. Läheisten kanssa vietettyä aikaa sieltä ei saa.
Mummolla ei ollut päässään rajoitteita, hän eli oman näköisen elämän. Hän oli sinut itsensä kanssa ja luulen että sen takia hänen oli helppo hyväksyä erilaiset ihmiset ja heidän ratkaisut. Elämänsä loppumetreillä hän oli onnellinen siitä että hänellä oli välit kunnossa yläkertaan ja kaikkiin ihmisiin maan päällä. Olisipa hienoa jos itse voisin joskus sanoa samaa.
-Sini-

Ps.Tyttäreni opettaja soittaa ja kertoo koulussa sattuneesta kiusaamistilanteesta joka oli rauennut koska tyttäreni oli puuttunut asiaan. Tyttäreni on selvästi perinyt mummolta muutakin kuin nimen. Hänen suonissaan vertaa mummon veri.