Suhtaudu elämään ja rajoitteisiin huumorilla.

Suhtaudu elämään ja rajoitteisiin huumorilla.

Minä uskon siihen, että jokaisella ihmisellä on elämässään asia jonka tavoittelu on muita asioita tärkeämpää. Minun suurin haave on ollut äitiys. Minä olin niitä tyttöjä jotka roikottivat mukanaan nukkea joka paikassa. Vähän kasvettuani hoidin nuoremmat sisarukseni ja naapuruston pienemmät lapset. Ensimmäisen kummilapsen sain ollessani 15-vuotias. Kun muut nuoret lukivat Suosikkia minä luin KaksPlussaa.

 

Joskus mietin,

miltä näyttäis pieni vauvani pellavapää,

joka vielä tähtien takana odottaa,

että elämä ehtii minut minut hänelle äidiksi kasvattaa.

 

Kukaan lähipiirissäni ei yllättynyt kun 19-vuotiaana kerroin olevani raskaana. Minä olin onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Vatsani kasvaessa kasvoivat haaveet siitä mitä voisimme tehdä lapsen synnyttyä. Mielessä siintivät retket uimarannalle ja luontoon.

Nämä haaveet murskautuivat synnytyssalissa. Kohtalo täräytti meidät satasen vauhdissa päin betoniseinää. Siinä kolarissa meni paljon rikki. Lapsemme aivojen kuorikerroksen tuhoutuminen pystyttiin näkemään ct-kuvissa. Vanhempien särkyneiden sydänten tutkimiseen ei ollut keinoja. Vahva pohja jolle olimme elämämme rakentaneet petti. Meistä raajarikoista ei ollut enää kulkijoiksi elämän valtatiellä. Viimeisillä voimillamme lähdimme raahautumaan meille tuntematonta polkua. Pysäkit olivat meille vieraita: lasten neurologian osasto, apuvälinekeskus, sopeutumisvalmennus, päiväkodin integroitu ryhmä… Elämä käsikirjoitti itse itseään, meistä ei ollut ohjaajiksi tällä matkalla. Tunsimme vain kovan vauhdin ja alaspäin menevän suunnan.

 

Sinne sinä menit, minun pieni tyttöni.

”Päiätotiin”

Minä suunnistan kyynelin sumentamin silmin bussipysäkille ja mietin:

Kumpi meistä tässä onkaan se kasvattaja.

 

Rikkinäisistä palasista koottu elämäni oli hyvin erilaista kuin olin sen toivonut olevan. Mummoni kasvattamana minulle ei ollut suuri kynnys jäädä lapseni kanssa kahden. Olinhan elänyt todeksi sen että erilaisia perheitä maailmaan mahtuu. Mutta vammaisen lapsen äitiys, siinä riittikin pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Maailma tuntui olevan rajoitteita täynnä. Uimahallit, leikkipuistot ja keskustan kaupat olivat tarkoitettu niille joilla oli terveet jalat. Elinpiirimme pieneni pienemistään. Jokaista asiaa piti peilata cp-vamman kautta. Tuo kirjainyhdistelmä totisesti sulki monta ovea. Osa ovista oli fyysisesti mahdottomia avata pyörätuolin kanssa, suurimmat ongelmat olivat kuitenkin henkisellä puolella. Minulla oli paljon ennakkoluuloja ja pelkoja siitä millaiseksi elämämme muotoutuisi.

Rajoittuneen mieleni kanssa matkustin erääseen vammaisjärjestön tapaamiseen. Illanvietossa söime hyvin ja joimme vielä paremmin. Siinä vaiheessa kun heräsi keskustelu jatkoista yökerhossa minä aloin epäilemään että tokkopa tällainen pitkän kaavan mukaan juhlinut nainen sinne pääsisi. Huuruisilla aivoillani tajusin että seurueeseemme kuulunut pyörätuolilla liikuva mies sanoi: ”Multa kun ei enää voi pettää jalat alta niin mä pääsen aina baariin. Riittää kun kelaa suht suoraan.” SIIS MITÄ?!? Voiko vammaisuuteen suhtauta noinkin?? Huumorilla, arkipäiväisesti ja niin että siinä olisi muka jotain hyvää..?

Tuo pieni aamuyön tunteina sanottu lause auttoi minua paljon. Oman lapsen vammaisuudesta ei tullut sillä sekunnilla helppoa. Tuo asenne sai minut ajattelemaan ja ymmärtämään enemmän sitä että maailmani murskannut diagnoosi oli vain yksi osa lastani. Cp-vammaisesta lapsesta kasvoi minulle lapsi jolla nyt sattui olemaan cp-vamma kaikkien muiden ominaisuuksien joukossa. Kun aloin ymmärtää tätä asiaa syvemmin meille aukesivat ne uimahallien ja keskustan kauppojen ovetkin. Eivätkä ne olleet niin tiukasti kiinni kun olin niiden kuvitellut olevan. Omaa asennettani muuttamalla, soveltamalla ja apua vastaan ottamalla aloimme laajentaa omaa elämänpiiriämme. Huomasin ettei vammaisuus tee elämästä automaattisesti vaikeampaa tai helpompaa. Se tekee elämästä vain hiukan erilaista. Ja se on sinusta itsestäsi kiinni lähdetkö matkalle nauttimaan elämästä vai jäätko kotiisi surkuttelemaan elämää pää rajoitteita täynnä.