Vammaisuuden ja erilaisuuden kohtaaminen

Vammaisuuden ja erilaisuuden kohtaaminen

Tervehdys! Olen Laura ja kirjoittelen satunnaisesti juttuja Rajoitteet ovat vain omassa päässä- sivustolle.

Olen seurustellut vammaisurheilijan kanssa ja tätä kautta ystävä- ja kaveripiirissäni on paljon eri tavalla vammaisia ihmisiä. Erilaisuuden kohtaamisesta puhutaan usein vammaisen henkilön näkökulmasta, joten ajattelin kirjoittaa siitä miten minä koen asian vammattomana henkilönä.

Minulta on kysytty lukuisia kertoja, että millä tavalla vammaisiin ihmisiin tulisi suhtautua tai miten heidän seurassaan tulisi olla, pitäisikö esimerkiksi joidenkin sanojen käyttämistä välttää. Minusta nämä kysymykset ovat hieman hassuja ja oikeastaan ainoa asia, mitä olen koskaan osannut vastata on se, että suhtaudu ihan tavallisesti, samalla tavalla kuin muihinkin ihmisiin. En myöskään suosittele sanojen välttelyä taikka kiertoilmaisujen käyttöä, on ihan normaalia sanoa näkövammaiselle näkemiin tai katsella yhdessä televisiota, en myöskään usko että kukaan liikuntavammainen pahoittaa mielensä vaikka kertoisitkin käyneesi kävelylenkillä ????

Olen kieltämättä todistanut vierestä useita outoja, hämmentäviä, huvittavia ja jopa ärsyttäviäkin tilanteita. Olen jo melko tottunut tuijottaviin ihmisiin, omituisiin reaktioihin, hämmentävän henkilökohtaisiin kysymyksiin ja muuhun vastaavaan. Laitan tähän esimerkiksi muutaman yleisimmän kohtaamani tilanteen ja niiden herättämiä ajatuksia.

Puhu ihan tavallisia asioita: Minusta tuntuu usein siltä, että vammaisten ja vammattomien kohtaamisessa ongelmallisin juttu on se, että vammaton ihminen kokee vamman niin hallitsevana asiana, että se peittää alleen koko muun persoonallisuuden eikä ihmistä vamman alla siis nähdä.

Osallistuin kerran kurssille, jossa kokoonnuimme ryhmän kanssa joka arkipäivä usean viikon ajan. Samalle kurssille kanssani osallistui näkövammainen henkilö. Huomasin heti ensimmäisenä päivänä, että muut kurssin jäsenet menivät hieman sijoiltaan hänen näkövammansa vuoksi, eivätkä selvästikään oikein tienneet että miten päin tässä tilanteessa oikein pitäisi olla. Ensimmäisinä päivinä keskustelunaiheet pyörivät hänen opaskoiransa ympärillä, tämän jälkeen ihmiset rupesivat kertomaan näkövammaisista sukulaisistaan, lukemistaan kirjoista joissa on näkövammainen sivuhenkilö ja edellisillan televisiotarjonnan aikana bongatuista sokeista roolihenkilöistä. Koko keskustelu siis pyöri hänen vammansa ympärillä. Olen itse aika ujo, mutta siinä vaiheessa kun huomasin ajattelevani, että pääni varmaan hajoaisi jos minulle puhuttaisiin noin, keräsin rohkeuteni ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Muistaakseni päädyimme juttelemaan musiikista, emme kuitenkaan Stevie Wonderista taikka Ray Charlesista. ???? Pikkuhiljaa muutkin rentoutuivat ja puheenaiheet laajenivat. Sain myöhemmin kiitoksen häneltä siitä, että olin ensimmäinen kurssilainen joka puhui hänelle ihan normaalisti.

Baarit, ne pahin paikka: Vammaisuus herättää ihmisissä mielenkiintoa ja kysymyksiä, humalassa ollessaan vammaton rohkaistuu ja suorastaan villiintyy laukomaan kysymyksensä ääneen. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, mutta kun sama toistuu joka ikinen kerta ollessamme iltaa viettämässä, niin väkisinkin rupeaa tympimään. Yleensä haluaisin keskustella ystävieni kanssa sen sijaan, että huokailen vieressä kuunnellen kysymyksiä ystävieni vamman laadusta ja vaikutuksesta heidän elämäänsä.

Minun on tosin myönnettävä, että usein asia häiritsee enemmän minua, kuin ystäviäni jotka joutuvat vastailemaan näihin kysymyksiin. Asiaan nimittäin liittyy oleellisesti se, että kysymysten esittäjä haluaa välttämättä tarjota jutustelun ohessa tuopin, toisen, kolmannenkin. Juomat tietenkin tarjotaan vain heille, joille kysymykset on kohdistettu, minä siis tyydyn huokailemaan nurkassa, kiroamaan ilmaisen viinan houkuttavuutta ja olemaan se porukan vähiten kiinnostava tyyppi.

Minä en ole ystävieni avustaja: Minua luullaan hämmentävän usein ystävieni henkilökohtaiseksi avustajaksi. Luonnollisestikin minä toki autan, jos minulta sitä pyydetään, mutta yleensä olen paikalla ihan vain kaverin tai ystävän roolissa. Aina kun tuo luulo tulee esille, ihmettelen sitä, eivätkö ihmiset ole tottuneita näkemään vammaisia ja vammattomia yhdessä ilman mitään avustajan velvoitteita. Tähän luuloon liittyy usein sekin seikka, että jotkut ihmiset näyttävän ajattelevan että vammaiset tarvitsevat apua ihan kaikessa. Saatan saada siis ihmetteleviä katseita tai jopa kommentteja, koska en erityisemmin auta (yleensä apuani tarvitaan melko vähän). Nykyään huomaan jopa hieman vetäytyväni syrjään julkisilla paikoilla sellaisissa tilanteissa, joissa huomaan minua pidettävän avustajana.

Olin muuten kerran viettämässä iltaa kolmen kaverini kanssa. Yhdellä näistä kavereistani on vamma. Luoksemme tupsahti mieshenkilö, joka rupesi ylistämään meitä kolmea vammatonta siitä, kuinka jaloa työtä teemme toimiessamme henkilökohtaisina avustajina. Selitin miehelle, että emme suinkaan ole avustajia ja että itse asiassa tämä ”avustettavaa” on meistä ainoa, jolla on tällä hetkellä työpaikka. Mies jäi tuijottamaan hämmentyneenä peräämme.